Päässä humisee. Tunnit vaihtuvat kuin minuutit ja päivät kietoutuvat toisiinsa. Itsensä ruokkiminen tuntuu haasteelta, vähäpätöiseltä. Kaikki pyörii uuden pienen elämän ympärillä. Se sanoo: "Minä olen täällä! Huomatkaa minut! Minä tahdon! Etkö sinä nyt ymmärrä mitä minä selitän?" Sanat tulevat ilmeinä, eleinä, äänähdyksinä, huutona ja itkuna.
Hän haluaa ruokaa. Laitan korvikkeen lämpenemään vesihauteeseen, siinä kestää aina liian kauan. Yritän tarjota rintaa odotellessa. Ei käy. Hän vääntää selkänsä kaarelle ja yrittää päästä pois. Vaihdan asentoa, uusi yritys. Hän ottaa rinnan suuhun, mutta sylkäisee sen nopeasti ulos. Ei käy. Yritän taas, hän alkaa hermostua. Hän kääntää päätä pois ja huutaa selkä kaarella. Ei käy. Minä luovutan.
Liian vähän. Pieni elämä vaatii lisää. On mahdotonta tietää etukäteen, kuinka nälkäinen toinen on. Lisää tulee, ihan kohta. Hetki kestää, että lämpenee. Ei käy. Nopeammin ruokaa. Huuto. Yritän rauhoitella, ei mitään hätää, kohta saat lisää. Sormi suuhun, se auttaa aina. Hän yrittää kovasti saada ruokaa sormesta, mutta turhaan. Ilme muuttuu harmitukseksi, kun hän huomaa, että sormi olikin huijausta. Pullo on lämmin, äkkiä ennen kuin tulee uusi huuto.
Rauhallista. Pullo on tyhjä, ja hän vaikuttaa tyytyväiseltä. Uniselta. Nostan varovasti, että voin röyhtäyttää. Hän ei pahastu. Tulee hieno röyhtäys, toinenkin. Jätän hänet hetkeksi rintakehän päälle. Siinä hän tuhisee, tyytyväisenä. Tunti kuluu nopeasti. Uskallanko siirtää hänet viereeni? Jos hän herää, eikä pysykään unessa? Uni painaa omia silmiäni ja meinaan nukahtaa vauva sylissä. Pakko yrittää. Lasken hänet varovasti omalle paikalle tyynyni viereen. Hän äänähtää ja ilme muuttuu. Alkaa huitominen. Ota syliin. En tahdo olla tässä. Takaisin syliin, hän rauhoittuu taas. Hetken päästä uusi yritys. Nyt se onnistui, hän pysyi unessa. Pääsen vihdoin ummistamaan silmäni.
Huuto.
--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti