Living in a blur

2 viikkoa vanha

Päässä humisee. Tunnit vaihtuvat kuin minuutit ja päivät kietoutuvat toisiinsa. Itsensä ruokkiminen tuntuu haasteelta, vähäpätöiseltä. Kaikki pyörii uuden pienen elämän ympärillä. Se sanoo: "Minä olen täällä! Huomatkaa minut! Minä tahdon! Etkö sinä nyt ymmärrä mitä minä selitän?" Sanat tulevat ilmeinä, eleinä, äänähdyksinä, huutona ja itkuna.

Hän haluaa ruokaa. Laitan korvikkeen lämpenemään vesihauteeseen, siinä kestää aina liian kauan. Yritän tarjota rintaa odotellessa. Ei käy. Hän vääntää selkänsä kaarelle ja yrittää päästä pois. Vaihdan asentoa, uusi yritys. Hän ottaa rinnan suuhun, mutta sylkäisee sen nopeasti ulos. Ei käy. Yritän taas, hän alkaa hermostua. Hän kääntää päätä pois ja huutaa selkä kaarella. Ei käy. Minä luovutan.

Liian vähän. Pieni elämä vaatii lisää. On mahdotonta tietää etukäteen, kuinka nälkäinen toinen on. Lisää tulee, ihan kohta. Hetki kestää, että lämpenee. Ei käy. Nopeammin ruokaa. Huuto. Yritän rauhoitella, ei mitään hätää, kohta saat lisää. Sormi suuhun, se auttaa aina. Hän yrittää kovasti saada ruokaa sormesta, mutta turhaan. Ilme muuttuu harmitukseksi, kun hän huomaa, että sormi olikin huijausta. Pullo on lämmin, äkkiä ennen kuin tulee uusi huuto.

Rauhallista. Pullo on tyhjä, ja hän vaikuttaa tyytyväiseltä. Uniselta. Nostan varovasti, että voin röyhtäyttää. Hän ei pahastu. Tulee hieno röyhtäys, toinenkin. Jätän hänet hetkeksi rintakehän päälle. Siinä hän tuhisee, tyytyväisenä. Tunti kuluu nopeasti. Uskallanko siirtää hänet viereeni? Jos hän herää, eikä pysykään unessa? Uni painaa omia silmiäni ja meinaan nukahtaa vauva sylissä. Pakko yrittää. Lasken hänet varovasti omalle paikalle tyynyni viereen. Hän äänähtää ja ilme muuttuu. Alkaa huitominen. Ota syliin. En tahdo olla tässä. Takaisin syliin, hän rauhoittuu taas. Hetken päästä uusi yritys. Nyt se onnistui, hän pysyi unessa. Pääsen vihdoin ummistamaan silmäni.

Huuto.

--

Viikkojaiset

1 viikon vanha

Vaikka tämän piti olla raskaus blogi, jatkan silti kirjoittamista tänne samaan.

Papu täytti tänään yhden viikon! On kiehtovaa huomata, kuinka erillaiselta tyttö näyttää jo viikon vanhana, kuin vastasyntyneenä. Omasta mielestä kaikki juuri syntyneet vauvat näyttävät vanhoilta ukoilta, ja niin näytti Papukin... en voi sanoa rehellisesti, että pidin Papua samantien maailman kauneimpana lapsena, ja ehkä vähän säikähdinkin sitä aluksi. Mutta viikon varrella tytön kellertävyys on kadonnut kokonaan ja silmät avautuneet oikein suuriksi. Piirteet ovat muutenkin sirontuneet mielestäni, nyt hänet tunnistaa tytöksi.

Koiru on ottanut isosiskon tehtävän hyvin vastaan. Jos vauva nukkuu sohvalla, nukkuu koiru yleensä vieressä. Jos koiru on muualla, juoksee se heti vauvan luo, jos vauva ääntelee.

Tein viikkosynttäreitten kunniaksi herkullisen marjarahkatortun, hyvästä kaupan valmispohjasta.

--

Tulihan se sieltä

Päättihän se pikku "papu" tulla ulos viimeinkin :)

Rakas tyttäreni syntyi 8.7, painoi syntyessään 3865g ja oli 49cm pitkä. Minulle tehtiin kiireellinen sektio, kirjoitan synnytyskertomuksen myöhemmin (kun en ole näin väsynyt).

Papu näytettiin minulle heti punnituksen jälkeen.

Ensimmäisenä päivänä osastolla.

Kotona ensimmäistä päivää. Koiru tutustuu tulokkaaseen.

Luonnetta tytöllä riittää, ja tahtoa. Rintaruokintasta olen luopunut jo osastolla. Tyttö on niin malttamaton, ettei jaksa rinnalla olla. Suuttuu tisseille kun sieltä ei tule kunnolla ja tarpeeksi nopeasti. Herätessä on tasan 5 minuuttia aikaa laittaa korviketta tai äidinmaitoa pulloon, lämmittää ja saada se suuhun, muuten tulee kamala huuto! Ja eihän sitä koskaan kerkiä, joten huuto siitä aina tuleekin. Minua ei haittaa maidon pumppaaminen pulloon yhtään, tämä järjestely käy hyvin meille molemmille.

Papulla on oikeassa poskessa pieni hymykuoppa, joka tulee näkyviin aina kun tytölle tulee refleksihymy. En malta odottaa oikeita hymyjä, jo nyt nuo pienet hymynpoikaset ovat niin valloittavia että! Tyttö näyttää aivan isältään ja on myös samaa luonnetta, sen huomasi hyvin eilen: Illalla papu oli erittäin levoton ja pissasi monta kertaa, huusi ja kitisi. No isillä meni hermot. Sanoin, että tämmöisiä nämä vauvat oikeasti ovat, eivät ne aina osaa olla kiltisti. Minulta papu lienee perinnyt ainoastaan hiusten värin.

--

Ei vieläkään

40+3

Tässä alkaa mennä hermot. Se, että ihmiset sanovat minulle, että vauva tulee kun on tullakseen, ei ole yksikään jäänyt tulematta, ei auta tai lohduta minua ollenkaan. Ärsyttää vain enemmän. En jaksa, tai minua ei enää edes kiinnosta tehdä mitään. Tiskit kerääntyvät taas tiskipöydälle, kun minä en ole niitä sieltä korjaamassa astianpesukoneeseen. Ei sillä, että tässä huushollissa olisi kaksi aikuista...

Tänään on taas pakko päästä ostamaan jotain. Se on ainoa asia, mikä auttaa tähän ahdistukseen. Aion suunnata Tarjoustaloon, siellä oli isoja säilytyslaatikoita 3 kpl 10e, niitä olenkin tarvinnut, mutten raaskinut ostaa, kun oikea hinta on lähes 7e/kpl... Ne sopivat kätevästi sohvamme säilytystilaan.

Toinen mikä auttaa tähän oloon on ajatus siitä, että tänään on kuukautiskiertoni ja ensimmäisen ultran mukaan 40+1... No, se ei auta paljoa, mutta edes vähän.

Nyt lähdemme koirun kanssa apteekkiin ostamaan punkkipantaa...

--

Joko?

40+1

Vauva on puskenut ja potkinut masussa koko illan, eikä tunnu rauhoittuvan millään. Onko se hyvä merkki? Kävin tänään toivottavasti viimeisessä neuvolassa. Sijainen sanoi, että on hyvä merkki, jos vauva tuntuu "poraavan" itseään alaspäin. Sitä se tuntuu todellakin tekevän.

On ihanan epämukava olo, kun vauva liikuskelee. Pitäisi vaan saada supistuksia, vesien menoa, limatulpan lähtöä... jotain. Toivonko liikaa, jos toivon, että tänä yönä tapahtuisi jotain? Aikooko vauva sittenkin olla viikon vielä sisällä, niinkuin alunperin olin toivonut? Onko liian myöhäistä muuttaa sitä toivetta? Muuten ei haittaisi odottelu, jos jaksaisin vaikka siivota, tai edes piirtää, tai pelata edes koneella, mutta kun en jaksa tehdä mitään, en edes nukkua... aika käy pitkäksi ja on niin tylsää. Olen liian levoton lukemaan kirjaa, tai täyttämään ristikkoa, tai katsomaan elokuvaa.

Toiveet synnytyksestä katoavat heti kipujen ja vauvan liikkeiden hävitessä, ehkä minusta ei koskaan tulekaan äitiä?

--

Ilta

40+0

Olen ollut koko päivän kärsimätön. Kuulostellut supistuksia, tai mitä tahansa merkkejä synnytyksen käynnistymiseen liittyen. Vielä muutama päivä sitten olo oli mitä mainioin, eikä jalatkaan näyttäneet tukeilta, niinkuin ne näyttävät nyt. Niitä ei tunnista jaloiksi. Tai ehkä niitä voisi erehtyä luulemaan norsun, tai sarvikuonon koiviksi...

Sain silitettyä uudella höyryraudalla vauvan pinnasängyn lakanat. Ensimmäinen kerta höyryraudalla silittäen. Muistan ainoastaan silittäneeni jotain kun asuin vielä äidin luona. Siellä oli sellainen vanhanaikainen sähkösilitysrauta, ei mitään höyryhienouksia, tekstiilit piti itse suihkuttaa kosteiksi suihkepullolla. Muuta en sitten olekaan tänään saanut aikaiseksi.

Vauva on tänään möyrynnyt masussa, tuntuu haluavan ulos, mutta ei näytä tietävän miten se tehdään. Toinen yrittää tunkea itseään milloin navan, millon kylkiluitten läpi. Kerätessä tavaroita lattialta, tai noustessa ylös pitkään istumisen jälkeen saattaa tulla kivuton supistus, muita tuntemuksia ei tänään ole oikeastaan ollut.

Odotan "innolla" nukkumaan menoa. En kyllä usko, että mitään tapahtuu yön aikana.

--